Vuoden uutuuskirjojen yhtäaikainen lueskeleminen tuottaa tuommoisia otsikoita. Yöpöydälläni on ollut Kenen joukoissa seisoin (Docendo), Lauri Hokkasen tilitys taistolaisliikkeestä, jonka ”ammattivallankumouksellinen” Hokkanen oli 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkupuolelle.
Hokkanen yrittää ymmärtää. Mikä meni isoon joukkoon hyvää tarkoittavia nuoria? Miten 1960-luvun avaramieliset maailmanparantajat muuttuivat ”maailmanhistorian suurimman ihmisteurastamon” dogmaattisiksi äänitorviksi, sen mahdin palvojiksi?
Kirja on paitsi Hokkasen oma tarina, myös laaja kattaus historiaa ja henkilöitä Otto Wille Kuusisesta Bertrand Russelliin. Poukkoilu alkaa pian tuntua perustellulta. Ei näin käsittämätöntä ilmiötä ehkä saakaan yhdellä vedolla haltuun, sitä on lähestyttävä eri kulmista, henkilökohtaisesta maailmanhistorialliseen.
”Suomessa kävi mahdolliseksi yhdistää kansainvälinen nuorisokapina, kommunismi ja Neuvostoliitto yhtenäiseksi ideologiseksi paketiksi”, Hokkanen kirjoittaa.
Neuvostoliiton virallisten tilastojen mukaan maan kokonaistuotanto kasvoi 125-kertaiseksi 1913–1989. Tiedeakatemian tarkistuksessa kasvu oli vain 7,6-kertainen. ”Näihin megaluokan valheisiin ja niiden jakaantumiseen miljooniin pienempiin valheisiin tukeutuivat kaikki länsimaiden Neuvostoliiton ystävät.”
Hokkanen löytää psykologiseksi taustatekijäksi valheiden uskomiselle pelon. Ydintuhon pelko hallitsi kylmän sodan maailmaa, ja pelko oli kätkeytynyt myös syvälle sodankäyneiden isien lapsien alitajuntaan.
”Uhkan torjuminen Voimaan liittymällä antaa tunteen vahvuudesta, mutta jättää epäilyn. Näin meille kävi.”
Valheiden ja pelon sijaan tarvitaan tietoa ja toivoa. Yllätyksekseni ammensin kumpaakin toisesta tämän vuoden uutuuskirjasta Kuinka maailma pelastetaan?
Gaudeamuksen Tiedekulmapokkari-sarjan kolmas artikkelikokoelma valottaa ilmastonmuutosta ja sen torjumista eri kulmista, lähtien ympäristökriisien historiasta ja päätyen ympäristöpolitiikkaan ja viestintään.
Eturivin tutkijoiden artikkelit antavat toki aihetta huoleen, mutta toivoa virittää tieto siitä, että paljon jo tehdäänkin. Artikkeleissa on maallikolle avautuvina annoksina uutta tutkittua tietoa metsien merkityksestä, elonkirjon säilyttämisestä, muovivuorista, ihmiskunnan ravitsemisesta ja energiajärjestelmistä.
Tietenkin pitäisi tehdä enemmän, eikä suuntakaan kaikissa asioissa vielä ole oikea.
Vuonna 1970 maailman materiaalin kulutus oli 26,7 miljardia tonnia. Nyt maailmantalous nielee vuodessa yli sata miljardia tonnia raaka-aineita, joista noin 92 miljardia neitseellisiä mineraaleja, öljyä, metalleja ja biomassaa luonnosta. Loput on kierrätettyä materiaalia.
”Luvut osoittavat, että lineaarisen tuotannon ja kulutuksen polku on nyt kuljettu loppuun ja on pakko vaihtaa reittiä”, kirjoittaa tekniikan tohtori Maija Pohjakallio.
Niin puhuttiin jo 1970-luvulla. ”Tämä maailma, jossa on hirvittävän paljon vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, suuruudenhulluutta, ahneutta, mielipuolisuutta, sotaa ja väkivaltaa, suunnatonta rikkautta ja äärimmäistä kurjuutta, tarjoaa helpoille ratkaisuille monimutkaisiin ongelmiin aina uuden pelikentän”, kirjoittaa Lauri Hokkanen. Kenen joukoissa seisoin -kirjan kiintoisinta antia on analyysi siitä, miten 1960-luvun aito huoli maailman köyhistä muuttui 1970-luvulla muuksi.
Köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus ovat edelleen täällä – pandemian ja kuumenevan ilmaston myötä entistä kärjistyneempinä.
”Ilmastonmuutoksen edetessä globaalin etelän köyhiltä ihmisiltä peräänkuulutetaan kohtuutonta sopeutumista, sitkeyttä ja joustavuutta erilaisien kriisien ja katastrofien keskellä”, kirjoittaa globaalin kehitystutkimuksen professori Anja Nygren.
Tiedepokkari tarjoaa ymmärrystä monimutkaisiin ongelmiin – ratkaisujakin, ei helppoja mutta todellisia. Ei ideologisen etujoukon vallankumousta, vaan muutosta, johon tarvitaan kaikki: yhteisöt, yritykset, kansalaiset, poliitikot, valtiovalta.
Kestävyystieteen instituutin apulaisprofessori Annukka Vainion artikkeli Miten viestintä voi auttaa ilmastokriisin ratkaisemisessa virittää toiveikkuutta pokkarin päätteeksi. Ilmastonmuutoksen tiedostamisessa ja torjunnassa ei Vainion mukaan ole median niin usein korostamaa vastakkainasettelua. Tiedeyhteisö on käytännössä yksimielinen ihmisen osuudesta ja kansalaiset entistä valmiimpia tekoihin.
”Olemme matkalla kohti yhteiskuntaa, jossa ilmastokriisi on ratkaistu. Jotta voisimme varustautua matkalle oikein, tarvitsemme nyt kertomuksia siitä, minkälaista polkua tulemme kulkemaan ja minkälaista elämämme on tulevaisuudessa.”
En enempää yritä vastata helteen pehmittämän pään tuottamaan otsikkoon. Suositan vain kumpaakin kirjaa – yhdessä tai erikseen.
Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.
Metsäkadon ja metsityksen nettopäästöt ylittivät metsänhoidosta tulevan hyvityksen Kioton pöytäkirjan toisella velvoitekaudella. Maankäyttösektorin toimista aiheutui näin Suomelle lisätaakkaa päästövähennysvelvoitteen täyttämiseen, kirjoittavat päästöasiantuntijat.
Energiaverotuksen erilaiset veronpalautukset ja tuet johtavat eriäviin verotasoihin eri toimialojen ja erikokoisten yritysten kesken ja heikentävät väistämättä energiaverotuksen ohjausvaikutusta. Suomen tulisikin yhtenäistää ja kehittää energiaverotustaan päästöpohjaisempaan suuntaan.
Ilmastonmuutosta, luonnonvarojen ylikulutusta ja luontokatoa yhdistää monimutkaisuus – niin ilmiöiden kuin ratkaisujenkin osalta. Ratkaisu yhteen voi pahentaa toista tai tuloksena voi olla ennakoimattomia yhteisvaikutuksia. Kiertotalouden mittarit tarjoavat eri näkökulmia seurantaan ja päätöksenteon tueksi, mutta eivät huomioi ongelmien keskinäisiä kytköksiä. Päätöksiä on silti tehtävä, epävarmuudenkin vallitessa.
Tänä päivänä on tunnistettavissa kolme keskeistä globaalia ihmistoiminnan voimistamaa ympäristökriisiä: ilmastonmuutos, luonnonvarojen ylikulutus ja luontokato. Vaikka kaikki kolme ympäristökriisiä ovat globaaleja ongelmia, on niillä myös paikalliset ulottuvuutensa. Ihmisen toiminta on nopeuttanut ympäristömuutoksia niin vakavalla tavalla, ettei muu luonto ehdi reagoimaan.
Tilastoinnilla seurataan kierrätystavoitteiden täyttymistä ja niihin liittyvien politiikkatoimien onnistumista. Yhdyskuntajätteiden kierrätys on kuitenkin paljon muutakin kuin politiikkaa, lainsäädäntöä ja velvoitteita: se on jokaisen henkilökohtainen mahdollisuus vaikuttaa ympäristön tilaan ja tulevaisuuteen.
Alueperusteisen päästölaskennan mukaan Suomi on onnistunut vähentämään päästöjään muun muassa tuotantoteknologioiden kehityksen ansiosta. Sen sijaan kulutusperäisesti lasketut kotitaloussektorin päästöt ovat viimeisimmän ENVIMAT-tutkimuksen mukaan kasvaneet.
Taloustieteen nimissä tarjoiltu toiveajattelu on tuonut meidät kuilun partaalle. Olisiko 2020-luvulla aika ottaa vakavasti vaihtoehdot – vaikkapa Donitsitaloustiede?
Arvioiden mukaan maailmanlaajuisesti noin 30 prosenttia kaikesta tuotetusta ruoasta päätyy hävikkiin. Suomessa kaikesta syömäkelpoisesta ruoasta haaskataan arviolta 10–15 prosenttia. Kotitaloudet heittävät ruokaa vuosittain roskiin 120–160 miljoonaa kiloa – noin 23 kiloa ruokaa suomalaista kohti. Esitetyt arviot ovat kuitenkin epävarmoja, ja ruokahävikin tilastointia ollaan parhaillaan kehittämässä.
