Asiantuntija-artikkelit ja ajankohtaisblogit
Sivuston näkymät
  • Tämä juttu on arkistoitua sisältöä, joka tarjotaan luettavaksi sellaisenaan. Tämän vuoksi siinä voi olla saavutettavuusongelmia.

Kohti yhdentyvää vai hajaantuvaa Eurooppaa?

20.12.2017
Kuva: pixhill

Vaalit, puolueet ja media – ja niiden myötä poliittinen julkisuus – ovat edelleen kansallisia siitä huolimatta, että suuri osa vallankäytöstä on siirtynyt EU-tasolle, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Monta vuosikymmentä tasaisesti edenneestä integraatioprojektista on viime vuosina tullut varsin poukkoileva. Eurooppalaisessa kansalaiskeskustelussa integraatiosta on yllättäen tullut maahanmuuttoon ja globalisaatioon verrattava kiistakysymys ja Iso-Britannia tekee ensimmäisenä valtiona lähtöä koko hankkeesta.

Jäsenvaltioiden selkeä eriseuraisuus on pantu merkille esimerkiksi maahanmuutto- ja turvapaikkakysymyksissä. Puolan ja Unkarin osalta puhutaan unionin keskeisen arvopohjan rikkomisesta, eikä vakaviin sanktiotoimiin tarttuminen ole poissuljettu. Samaan aikaan käydään kuitenkin keskustelua integraation merkittävästä syventämisestä erityisesti talous- ja rahaliitto EMUn sekä yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa. Minkälaisia kehityssuuntia EU:lle on luvassa lähitulevaisuudessa?

EU ei elä tyhjiössä, vaan ympäröivä maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa sen kehityskulkuun. Globaali valta-asetelma on viime vuosina muuttunut monin tavoin hankalammaksi läntisen arvoyhteyden kannalta. Uudet nousevat suurvallat, kuten Kiina tai Intia, haastavat lännen johtaman kansainvälisen järjestyksen instituutioineen. Niiden – yhtä hyvin kuin Venäjän – johtavat periaatteet ja yhteiskuntamalli tarjoavat vaihtoehtoisen poliittisen vision myös muille kehittyville maille. 

Vahvistunut kilpailuasetelma ei toistaiseksi ole lujittanut läntisen maailman sisäistä yhteenkuuluvuutta. Globaali kehitys on sen sijaan ollut omiaan polarisoimaan yhteiskuntia EU-maissa samoin kuin Yhdysvalloissa. Jakolinjojen vahvistuminen heikentää EU:n globaaleja vaikutusmahdollisuuksia ja vaikeuttaa sen johtamista sisäisten paineiden kohdistuessa myös integraation tarkoitusperiin.

EU:hun kohdistuva periaatteellinen kritiikki on usein varsin huteralla pohjalla, sillä unionin vuosikymmenten mittaiset poliittiset ja taloudelliset saavutukset ovat varsin kiistattomat. Sisämarkkinoiden pienille ja keskisuurille talouksille tarjoamat hyödyt ovat selkeät ja tarve niiden kehittämiselle digitalisaatiokehityksen edellyttämään suuntaan on laajalti tunnustettu. Harva kiistää unioniyhteistyön hyötyjä globaalissa ilmasto- tai ympäristöpolitiikassa sen merkityksestä eurooppalaisessa rauhankehityksessä puhumattakaan.

EU:n puolustajat jäävät kuitenkin poliittisessa keskustelussa usein altavastaajan rooliin populistisen ja kansallismielisen retoriikan vyöryessä niskaan.

Harvan EU-maan päämiehellä on Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kaltaista poliittista asemaa, josta lähteä ennakkoluulottomasti rakentamaan vahvempaa unionia. Liian moni on toisaalta valmis asettamaan oman uudelleenvalintansa etusijalle ja tekemään sen vuoksi myönnytyksiä EU-kriittisen kotiyleisön edessä sen sijaan, että näyttäisi tälle suuntaa yhteiseurooppalaisten tarpeiden pohjalta.

Poliittiselta muodoltaan monimutkainen unioni on laajentumisten myötä muuttunut vaikeaksi johtaa. Sen poliittinen järjestelmä on jäänyt liittovaltiollisen järjestelmän ja hallitustenvälisen yhteistyön välimuotoon. Unionin vallankäytön demokraattinen vastuunalaisuus mielletään edelleen heikoksi, vaikka sen institutionaalinen asetelma on tässä suhteessa melko pitkälle kehittynyt.

Ongelma syntyy, kun EU-tason vallankäyttöjärjestelmä ei saa tuekseen vastaavalla tasolla järjestäytynyttä kansalaisyhteiskuntaa. Vaalit, puolueet ja media – ja niiden myötä poliittinen julkisuus – ovat edelleen kansallisia siitä huolimatta, että suuri osa vallankäytöstä on siirtynyt EU-tasolle.

Seurauksena on, että kansalaiset mieltävät jäävänsä ilman roolia järjestelmässä, jonka legitimiteetti jää heikoksi. Kansalaiset, yhtä hyvin kuin useimpien jäsenvaltioiden hallituksetkin, odottavat kuitenkin unionilta selkeää johtajuutta ja visioita useilla politiikka-aloilla.

EU:n komissio on ottanut aiempaa selkeämmän poliittisen johtoroolin talouskriisin jälkeisinä vuosina ja tuottaa ennennäkemättömään tahtiin visioita unionin tulevaisuuskehitykselle. Suhtautuminen Saksan ja Ranskan muodostamaan epäviralliseen johtoakseliin on muuttunut huomattavan myönteiseksi, ja tälle yhteistyölle asetetut odotukset ovat maiden 2017 vaalien jälkeen miltei ylimitoitetut.

Sekä kansainvälisen että EU:n sisäisen asetelman muututtua unionin kannalta epäedullisemmaksi integraatioprojektin eteen on vastaisuudessa varauduttava tekemään paljon enemmän töitä.

Nykyinen EU on pitkälle menevä poliittinen ja taloudellinen liitto, jonka periaatteellinen luonne on noussut keskusteluun siihen viime vuosina kohdistuneiden kriisien myötä. Talous- ja finanssikriisin myötä EMUn kriisinsietokyky todettiin kestämättömäksi ja yhteistä varautumista on kasvatettu rahoitusvakauden turvaamiseksi ja pankkien ja julkisten talouksien välisten kytköksien katkaisemiseksi.

Valuuttaunionin eteläiset ja pohjoiset jäsenmaat ovat kuitenkin eri linjoilla mahdollisista seuraavista askeleista. Eteläiset jäsenmaat tavoittelevat Ranskan johdolla euroalueelle nykyistä laajempia rahoitusvälineitä makrotaloudellisten erojen tai vähintään suhdannevaihteluiden tasaamiseksi. Pohjoiset jäsenmaat puolestaan säilyttäisivät Saksan johdolla nykyisen asetelman, jossa vastuu talouspolitiikasta säilyy jäsenmailla. Pysyvämpää kompromissia asian suhteen tultaneen rakentamaan vielä pitkään, mikä pitää EMUn unionin syventämisestä käytävän keskustelun ytimessä.

Viime vuosien maahanmuuttokriisi ja samaan aikaan kärjistynyt turvallisuuspoliittinen vastakkainasettelu lännen ja Venäjän välillä ovat puolestaan nostaneet keskusteluun unionin yhteisen vastuun näissä kysymyksissä. Yhteisen maahanmuuttopolitiikan osalta tilanne tulee jatkumaan hankalana vielä pitkään erityisesti keski- ja itä-eurooppalaisten jäsenmaiden yhteistä taakanjakoa vastustavien näkemysten takia.

Sen sijaan unionin turvallisuuspoliittisen roolin lujittaminen on kasvavien turvallisuushaasteiden ympäristössä muodostunut unionimaita pitkälti yhdistäväksi aihepiiriksi, minkä puitteissa integraatio on viime vuosina ottanut monia askeleita eteenpäin. Eräs kehittämiskohteista on ollut unionin rajaturvallisuus, sillä vapaan liikkuvuuden alueen turvaaminen luo monessa suhteessa painetta yhteisten ulkorajojen turvallisuutta ja rajavalvontaa koskien.

Unionin perinteisemmässä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa toimintaympäristön muuttuminen epävarmemmaksi on viitoittanut keskustelua perusasioista. Unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan painopiste on siirtynyt ulkoisten kriisien hallinnasta kohti unionin oman alueen ja kansalaisten turvallisuutta.

EU:hun ei ole tarpeen luoda perinteistä yhteispuolustuksen järjestelmää niin kauan kuin Nato hoitaa tätä tehtävää sen jäsenmaiden enemmistön osalta. EU:n instituutioita ja sen sisäisiä prosesseja voidaan kuitenkin käyttää hyödyksi eurooppalaisten sotilaallisten suorituskykyjen tuottamisessa niin unionin itsensä kuin Natonkin käyttöön. 

Eurooppa ei ole palaamassa aiempaan kansallisvaltiokeskeiseen muotoon, eikä integraation liikevoima vaikeuksista huolimatta ole laantunut. Ison-Britannian eroprosessi on tähän mennessä ollut kaikkea muuta kuin kannustava esimerkki, eikä anna unionin jättämisestä kovinkaan houkuttelevaa kuvaa.

Tulevaisuudessa kuitenkin myös EU:n kannattajilta edellytetään aiempaa vahvempaa panosta hankkeen puolustamiseksi, sillä kansalaisyhteiskuntien jakautuminen integraation hyödyllisyyttä koskien näyttää tulleen Eurooppaan jäädäkseen.

 

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

 

Lue samasta aiheesta:

Artikkeli
7.7.2022
Jukka Hoffren

Euroopan Unioni on edistynyt lähes kaikissa vuonna 2015 sovituissa YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa. Parhaiten on onnistuttu rauhan­omaisten yhteiskuntien rakentamisessa ja henkilö­kohtaisen turvallisuuden edistämisessä. EU:n uusimman seuranta­raportin tiedot kuvaavat tilannetta pääosin ennen korona­pandemiaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

tk-icons