Asiantuntija-artikkelit ja ajankohtaisblogit
Sivuston näkymät
  • Tämä juttu on arkistoitua sisältöä, joka tarjotaan luettavaksi sellaisenaan. Tämän vuoksi siinä voi olla saavutettavuusongelmia.

Nollakasvun yhteiskunta

23.2.2015

"On varsin ilmeistä, että vauraiden yhteiskuntien talouskasvu on jatkossa yhä enemmän laadullista ja yhä vähemmän määrällistä".

Osmo Soininvaara

Nollakasvusta puhuttiin paljon 1970-luvulla. Rooman klubi varoitti raportissaan Kasvun rajat vuonna 1972 luonnon­varojen vääjäämättömästä ehtymisestä. Väestöräjähdys yhdistettynä talouskasvuun asettaisi rajat talouskasvulle.

Ajateltiin, että jos haluamme tulevien sukupolvien elävän siedettävää elämää, meidän sukupolvemme on rajoitettava ahneuttaan. Oli rajoitettava talouskasvua ja jaettava aineellista hyvää oikeudenmukaisemmin niin, että kaikille riittäisi tarpeeksi – ja hidastamalla väestönkasvua niin nopeasti kuin mahdollista.

Kasvun kritiikissä oli sisäistettynä eräänlainen kiinteä panos – tuotos -malli: kymmenen prosenttia suurempi tuotanto edellytti kymmenen prosenttia enemmän raaka-aineita ja energiaa.

Pian ymmärrettiin, että kasvua on kahdenlaista, määrällistä ja laadullista tai ekstensiivistä ja intensiivistä kuten silloin oli muodikasta sanoa. Ekstensiivinen kasvu tarkoitti, että samoja tuotteita tehdään samalla tavalla mutta enemmän. Ja intensiivinen kasvu sitä, että samoista luonnonvaroista ja energiasta jalostettiin aiempaa parempia tuotteita. Tehdään vähemmästä enemmän.

Rooman klubi julkaisi vuonna 1979 uuden kirjan No limits to learning. Tavaroiden sijaan materiaalista hyvinvointia voi etsiä myös palveluista, jotka pääsääntöisesti käyttävät euroa kohden vähemmän luonnonvaroja.

Myöhemmin havaittiin, ettei fossiilisten energiavarojen pahin puoli ollutkaan niiden edessä oleva ehtyminen vaan se, että niitä on ilmastoa ajatellen aivan liikaa. Kasvun rajat tulevatkin vastaan aiemmin. Ilmastonmuutos syrjäytti huolenaiheena fossiilisten energiaverojen ehtymisen.

Teollisissa maissa yhteys reaalisella bruttokansantuotteella mitatun talouden volyymin ja raaka-aineiden ja energian käytön välillä taittui. Näin kävi, vaikka luonnonvarojen kulutukseen laskettaisiin mukaan tuontitavaroihin sisältyvät panokset.

Samanaikaisesti koko maapallo on kuitenkin kokenut historiansa nopeimman määrällisen talouskasvun, joka on nostanut satoja miljoonia ihmisiä kehitysmaissa köyhyydestä keskiluokkaan. Luonnonvarojen kulutus ja ilmastonmuutos ovat vain kiihtyneet. Kehitysmaiden köyhille on paha mennä sanomaan, että pysykää köyhinä, koska me rikastuimme ensin.

Turhuuksien tilalle lisää vapaa-aikaa

Lordi Keynes osasi aikanaan ennustaa työn tuottavuuden huikean kasvun, mutta ei sitä, millaisia kulutushyödykkeitä tultaisiin kehittämään. Hän ennusti, että meidän aikanamme työtä tehtäisiin enää hyvin vähän. Jos tyytyisimme siihen kulutustasoon, joka Suomessa oli vuonna 1980, sen tuottamiseen riittäisi nelituntinen työpäivä.

Kirjassaan Happiness brittiläinen ekonomisti Richard Layard esitti, että kun maa nousee köyhyydestä, sen asukkaiden onnellisuus lisääntyy, mutta tietyn tulotason jälkeen lisäkasvu ei lisääkään onnea. Kannattaako ponnistella saavuttaakseen jotain, jolla ei todellisuudessa olekaan arvoa?

Layardin teesiä on paljon kritisoitu. On esimerkiksi sanottu, että yhteys toimii, jos tuloja mitataan logaritmiasteikolla; vaikka lisäeuro tuottaa sitä vähemmän iloa mitä enemmän niitä on ennestään, tulojen kaksinkertaistuminen vaikuttaa yhä kuten ennen.

Teollinen yhteiskunta pystyy tuottamaan kelvollisen aineellisen elintason kaikille hyvin pienellä työpanoksella. Mitä sen päälle tuotetaan, on hauskaa, mutta ei välttämätöntä. Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja kutsuisi sitä humpuukiksi. Ylittävätkö nuo turhuudet lisääntyneen vapaa-ajan arvon, johon olisi mahdollista niillä, jotka tyytyvät elämään ilman niitä?

Kysymys on aiheellinen, vaikka ei ajattelisi talouskasvun ympäristövaikutuksia. Jatkuvan talouskasvun sijasta olisi mahdollista valita jatkuva vapaa-ajan lisääntyminen. Se voisi johtaa onnellisempaan elämään samalla kun luonto kiittäisi.

Leppoistaminen ei vaadi muita kollektiivisia päätöksiä kuin sen, että tehdään aina mahdolliseksi valita osa-aikainen työ muillekin kuin pienten lasten vanhemmille. Leppoistaminen on yhteiskunnan kannalta vähän epäreilua maailmassa, jossa liki puolet ansioista menee veroina yhteisen hyvän rahoittamiseen. Jos vähentää työntekoa, joutuu luopumaan osasta kulutustaan, mutta maksaa myös vähemmän veroja.

Leppoistaminen olisi reilua vasta, jos tulojen vähennys kohdentuisi kokonaan omiin tuloihin ja ”jäsenmaksu” yhteiskunnalle pysyisi ennallaan.

Toisaalta on aika onneton ajatus, että meidän pitäisi uhrata vapaa-aikamme tuottaaksemme turhuuksia vain, jotta tulisimme maksaneeksi myös veroja. Ellei tarvitsisi ajatella ulkomaankauppaa ja kilpailukykyä, luontevinta olisi kohdistaa verotus luonnonvarojen käyttöön – niitä kun olisi muutenkin syytä oppia käyttämään kohtuullisesti.

Määrällinen mittari ei kerro muutoksen laadusta

On varsin ilmeistä, että vauraiden yhteiskuntien talouskasvu on jatkossa yhä enemmän laadullista ja yhä vähemmän määrällistä. Sen mittaaminen on todella hankalaa.

Japanin talous ei ole kasvanut neljännesvuosisataan juuri lainkaan. Silti, jos vuonna 1990 koomaan vajonnut japanilainen nyt heräisi, hän löytäisi itsensä paljon kehittyneemmästä yhteiskunnasta, jossa kuluttajille on käytössään mitä ihmeellisimpiä asioita. Japanilaisten materiaalinen elintaso on noussut, mutta laadullista kasvua on vaikea mitata. Reaalisen bkt:n kasvun määrää se, joka määrittää hintaindeksin bkt:n deflatoimiseksi. Paljonko Lumia 930 on enemmän kuin Nokia E90?

Tähän on vastattu, että Japanin talouden pysähtyminen näkyy työllisyydessä. Varmaankin näkyy. Laadullinen kasvu työllistää ihmisiä hyvin epätasaisesti. Eniten kysyntää on luovista huippukyvyistä. Määrällisen kasvun hiipuminen näkyy tavallisen työvoiman kysynnän heikkenemisenä. Siksi määrällisen kasvun mittarit eivät ole turhia, vaikka ne eivät mittaakaan elintason nousua.

Ajatellaanpa vaikka valokuvausta. Alan tuotanto on laskenut, koska enää ei valmisteta filmejä, ei viedä niitä kehitettäväksi eikä teetetä juurikaan paperikuvia. Jos onnistuisimme mittaamaan kameroiden laatua objektiivisesti, kulutustaso olisi noussut valtavasti, koska todella hyviä kameroita saa nyt halvalla. Päätyisimme alan satakertaistumiseen, jos mittaisimme alan tuotosta otettuina valokuvina, jotka sitä paitsi ovat älykkäämpien kameroiden ansiosta parempia kuin ennen.

Kun muutos on laadullista, määrälliset mittarit eivät kerro oikeastaan mitään.

Kirjoittaja on tilastotieteilijä ja intohimoinen polkupyöräilijä.

 

Lue samasta aiheesta:

Artikkeli
26.8.2022
Heidi Pirtonen

Kulutamme kansainvälisesti verraten selvästi enemmän luonnonresurssejamme. Valtaosa kulutuksesta on soran ja hiekan käyttöä. Materiaali-intensiteetti – eli kotimainen materiaalien kulutus suhteutettuna bkt:hen – kasvoi vuonna 2020 hieman edellisvuodesta: tarvittiin 0,75 kiloa luonnonvaroja tuottamaan 1 euro arvonlisäystä. Materiaalitilinpito kuvaa kansantalouden ja luonnonympäristön välistä materiaalivirtaa.

Artikkeli
7.7.2021
Sami Hautakangas, Heidi Pirtonen

Ilmastonmuutosta, luonnonvarojen ylikulutusta ja luontokatoa yhdistää monimutkaisuus – niin ilmiöiden kuin ratkaisujenkin osalta. Ratkaisu yhteen voi pahentaa toista tai tuloksena voi olla ennakoimattomia yhteisvaikutuksia. Kiertotalouden mittarit tarjoavat eri näkökulmia seurantaan ja päätöksenteon tueksi, mutta eivät huomioi ongelmien keskinäisiä kytköksiä. Päätöksiä on silti tehtävä, epävarmuudenkin vallitessa.

Artikkeli
6.7.2021
Sami Hautakangas, Heidi Pirtonen

Tänä päivänä on tunnistettavissa kolme keskeistä globaalia ihmistoiminnan voimistamaa ympäristökriisiä: ilmastonmuutos, luonnonvarojen ylikulutus ja luontokato. Vaikka kaikki kolme ympäristökriisiä ovat globaaleja ongelmia, on niillä myös paikalliset ulottuvuutensa. Ihmisen toiminta on nopeuttanut ympäristömuutoksia niin vakavalla tavalla, ettei muu luonto ehdi reagoimaan.

tk-icons