Suomalainen luokitusstandardi poikkeaa kansainvälisistä luokituksista erityisesti siinä suhteessa, että johtavana luokituskriteerinä on maankäyttö taloudellisen toiminnan näkökulmasta. Siten maa-alueen merkitys taloudellisen toiminnan resurssina määrittelee, mihin maankäyttöluokkaan se luetaan. Alueen peitteisyys tai maaperä ovat toissijaisia kriteerejä toisin kuin monissa muissa käytössä olevissa luokituksissa, jotka ovat yhdistettyjä maankäytön ja peitteisyyden luokituksia.
Suomalaisen maankäyttöluokituksen rakenne on hierarkkinen ja kolmitasoinen. Pääluokat eli ylin hierarkiataso on muodostettu monien muiden -esimerkiksi kansainvälisten- järjestelmien tapaan: rakennetut maat, metsät (muut maat) ja vedet. Rakennetuksi maaksi luokitellaan kohteet, joilla on yleensä ihmistoiminnan vaikutuksesta syntyneitä rakennelmia ja joita käytetään pääasiassa asumiseen, työssäkäyntiin, liikkumiseen tai virkistyskäyttöön. Nämä on jaettu edelleen luokkiin sen mukaan, millaista alueella harjoitettava toiminta on.
Uusi suomalainen maankäyttöluokitus ei suoraan sovella mitään jo olemassa olevaa kansainvälistä järjestelmää. Kansainvälisillä luokitusjärjestelmillä ja uudella suomalaisella maankäyttöluokituksella on tiettyjä yhteisiä piirteitä kuten hierarkkisuus ja 1. tason luokkien muodostaminen. Erojakin on; Suomessa lähdettiin luomaan ensisijaisesti kansalliseen käyttöön sopivaa luokitusta, kun tutkittujen kansainvälisten järjestelmien pyrkimyksenä on ollut saada sama luokitus kaikkialle sopivaksi.
Suomalainen maankäyttöluokitus eroaa kansainvälisistä luokitusjärjestelmistä erityisesti sen suhteen, että maankäyttö, peitteisyys ja maaperän luokitus on eriytetty toisistaan; peitteisyys on alueen fyysinen ja käyttö sen toiminnallinen kuvaus. Kansainvälisiin järjestelmiin on yleensä aina yhdistetty sekä käyttöä että peitteisyyttä koskevia luokkia. Tällöin on maankäyttö usein ollut määräävä kriteeri ja peitteisyyden mukaan on luokiteltu vain ne alueet, joilla ei katsota olevan mitään erityistä käyttöä tai joiden käyttö peitteisyyden mukaan on itsestäänselvää.
Yhdistetyn maankäyttö- ja peitteisyysluokituksen ongelma on usein siinä, että tietyn peitteisyyden omaavalla kohteella voi olla useita käyttötapoja. Samoin tietyssä käytössä olevalla alueella voi olla useaa eri tyyppistä peitteisyyttä. Mikäli muodostetaan kaikki kombinaatiot kattava järjestelmä, nousee luokkamäärä huomattavan isoksi. Toisaalta mikäli luokkien määrä pidetään kohtuullisena, hävitetään informaatiota.
Elinympäristöämme koskevaa informaatiota sekä maankäyttö- ja peitteisyysluokitusaineistoja tarvitaan kolmella eri tasolla:
- Paikallisesti alueiden käytön operatiiviseen suunnitteluun
- Kansallisesti maankäyttöpolitiikkaan ja kansalliseen ympäristönsuojeluun
- Kansainvälisesti jotta pystytään tuottamaan vertailevia analyyseja ja seuraamaan maailmanlaajuisia muutoksia.
Valtaosa käytöstä ja käyttäjistä liittyy julkishallintoon. Potentiaalisia paikallisia ja alueellisia käyttäjiä ovat mm. kunnat, maakuntien liitot, tutkimuslaitokset ja korkeakoulut. Kansallisella tasolla käyttäjiä on huomattavasti vähemmän, esimerkkeinä ympäristöhallinto, Metsäntutkimuslaitos, puolustushallinto, Tilastokeskus ja Geologian tutkimuskeskus.
Maa-alueita luokitellaan niiden käytön ja toisaalta sen mukaan, mitä maan pinnalla joko luontaisesti tai ihmistoiminnan vaikutuksesta on. Tietty alue voi kuulua vain yhteen maankäyttöluokkaan. Alueen käytöllä tarkoitetaan sen tosiasiallista käyttämistä johonkin tarkoitukseen, ei esimerkiksi potentiaalista tai suunniteltua käyttöä. Käyttötavan määrää kohteen ainoa tai pääasiallinen tai sellainen käyttö, joka sulkee muut käyttötavat pois.
Luokitettavalla kohteella tulee olla pinta-ala. Siten pistemäistä kohdetta tai kohdetta, joka on alaltaan vähäinen ei oteta huomioon eikä luokitella.
Maankäyttöluokka määräytyy maan pinnalla sen yläpuolella vallitsevan ensisijaisen (pääasiallinen käyttötapa) tai taloudellisesti merkittävimmän maankäyttömuodon perusteella. Maan pinnan alla sijaitsevia rakennelmia ja maankäyttömuotoja ei huomioida maankäyttöluokkaa määritettäessä. Siten kallion sisälle louhittu väestönsuoja ei määrää "yläpuolellaan" olevan alueen käyttöluokkaa, eikä tunnelissa kulkeva tie tai rautatie ole liikennealue.
Rakenteilla olevat alueet luetaan lopulliseen käyttöluokkaansa vasta, kun kohde on valmis ja otettu käyttöön. Siihen asti alue kuuluu entiseen maankäyttöluokkaansa (esimerkiksi rakennuslupa-alueet) tai luokkaan "Muut maat" (esimerkiksi monivuotiset, laajat tietyömaat).
Vakinaisesta käytöstä pois jääneet alueet (esimerkiksi tyhjillään olevat tehdasalueet) luetaan pääsääntöisesti entiseen maankäyttöluokkaansa ellei aluetta ole otettu muuhun käyttöön. Mikäli aluetta ei kuitenkaan voida kohtuudella käyttää entiseen käyttötarkoitukseensa (esimerkiksi ränsistyneet autiotilat, lopetetut kaivokset, lopetetut/maisemoidut kaatopaikat, käytöstä pois jääneet tiepohjat tms.), eikä aluetta ole otettu muuhun käyttöön, se luokitetaan luokkaan "Metsätalouden maat" edellyttäen, että alueen maapohjan tuottokyky vastaa vähintään kitumaalle asetettuja kriteerejä, eikä alueelle kohdistu sen maatalouskäytön estävää käyttörajoitusta; muutoin luokkaan "Muut maat" ts. käyttöä vailla oleviin alueisiin.
Alueen tilapäinen käyttö muuhun tarkoitukseen ei muuta alueen vakinaista maankäyttöluokkaa (esimerkiksi tilapäinen raakapuuvarasto pellolla on edelleen peltoa). Myöskään tilapäinen käyttämättömyys tai toimintaseisokki ei muuta maankäyttöluokkaa (esimerkiksi voimalaitoksen tuotantoseisokki).
Rakennuksen vallitsevalla käyttötavalla tarkoitetaan sitä käyttötapaa, johon rakennuksen kokonaiskerrosalasta suurinta osaa käytetään.
Rakennuksen vallitsevalla käyttötarkoituksella tarkoitetaan käyttömuotoa, johon suurin osa rakennuksen kokonaiskerrosalasta on tarkoitettu riippumatta siitä, onko rakennus tilapäisesti tyhjillään tai jossain muussa käytössä kokonaan tai osittain.
Ympäröivällä maankäytöllä tarkoitetaan sitä maankäyttölajia, jonka alueella kohde sijaitsee tai kohteen välittömässä läheisyydessä olevaa maankäyttöä. Pinta-alaltaan tai merkitykseltään vähäiseksi katsottavat alueet, kuten pellolla sijaitseva lato, luokitellaan ympäröivän maankäytön perusteella, mikäli kohdemallissa ei ole erikseen muuta mainittu. Ympäröivä maankäyttö on apukäsite, ei luokituksen luokka.
Maankäyttöluokituksen pääluokat on merkitty kirjaimilla. Pääluokkia on 8 ja ne ovat seuraavat:
A Asuin- ja vapaa-ajan alueet
B Liiketoiminnan, hallinnon ja teollisuuden alueet
C Tukitoimintojen alueet
D Kallio- ja maaperäainesten ottoalueet
E Maatalouden maat
F Metsätalouden maat
G Muut maat
H Vesialueet
I Erityiskäyttöalueet
Maankäytön tilastoinnin koordinointi
Toimitettaessa tietoja kansainvälisiin organisaatioihin tulisi tietosisällön olla kaikilla mailla yhdenmukainen, muutoin tietojen vertaaminen toisiinsa on vaikeata. Luokitusjärjestelmän muodostamiseen vaikuttavat luokituksen käyttötarkoitus (kerätään vain tarvittavaa tietoa) ja ympäröivä todellisuus (järjestelmä ei sisällä luokkia, joita sen käyttöalueella ei oletettavasti esiinny). Suomessa kansallista maankäyttöluokitus-järjestelmää lähdettiin kehittämään niin joustavaksi, että kansainväliset tietotarpeet ja aineistot voidaan johtaa niistä erillisellä laskennalla. Vain ne tiedot, joiden osalta tämä ei onnistu, kerätään erikseen. Osa tiedoista saadaan kerättyä eri sektoriviranomaisilta kuten tähänkin asti.
Käsitteiden ja määritelmien yhdenmukaistamista pyritään edistämään erilaisilla koordinointihankkeilla. Erityyppisten maankäyttöaineistojen sekä luokitusmenetelmien kehittäminen ja koordinointi ovat kuitenkin Euroopassa melko uutta toimintaa. Suomi on mukana esimerkiksi EU:n kautta kansainvälisissä hankkeissa, (EEA/CORINE Land Cover; Eurostat Land Use), jotka pyrkivät edesauttamaan kansallisten maankäyttöä ja peitteisyyttä kuvaavien tietokantojen kehittämisessä mahdollisimman kattaviksi ja toisaalta niiden saamisessa keskenään vertailukelpoiseksi. CORINE LC on näistä kaikkein konkreettisin.
SLICES-hankkeen alussa korostettiin sitä, että erityistä huomiota on kiinnitettävä maankäytön tilastoinnin yhteensovittamiseen Eurostatin tilastoinnin kanssa sekä Euroopan maankäyttöä kuvaavan CORINE Land Cover -tietokannan asettamiin vaatimuksiin. Niinpä selvitystyössä tutkittiin joidenkin kansainvälisten luokitusjärjestelmien (CLUSTERS, ECE, Nordisk Areal Klassifikation, CORINE Land Cover) rakennetta sekä niiden soveltuvuutta sellaisenaan tai muutettuina Suomeen.
CLUSTERS (Classification for Land Use Statistics: Eurostat Remote Sensing Programme) on Eurostatin tutkimusohjelman "Remote Sensing and Statistics" yhteydessä toteutettu koeprojekti. Tehtävänä oli kehittää maankäyttöluokitus, jossa yhdistyvät sekä tilastolliset että alueiden käytön suunnitteluun liittyvät tarpeet ja joka voitaisiin toteuttaa kaukokartoitustekniikan avulla.
CLUSTERS on pyritty tekemään yhteensopivaksi muiden eurooppalaisten luokitusjärjestelmien kanssa mm.
- maatalousmaat: CRONOS (Eurostat, Classification Scheme of Surveys on Agricultural Structures)
- metsät: Eurostatin määritelmät metsälle
- ympäristö: ECE:n ja OECD:n luokitukset.
CLUSTERSin nimikkeistö on hierarkkinen ja neliportainen. Luokituksessa on mukana myös luokkia, jotka kuvaavat ensisijassa peitteisyyttä eikä maankäyttöä esimerkiksi "Vuoristopensaikot". Luokkajärjestelmä on hyvin hienojakoinen ottaen huomioon, että kyseessä on "Remote Sensing" -järjestelmä. Luokkia on
1. Tasolla 6
2. Tasolla 16
3. Tasolla 35
4. Tasolla 60
Mukana on luokkia, joita mitä ilmeisimmin ei saada luokitettua millään kartta-aineistolla (esimerkiksi "Kauppa- ja rahoitus"; "Raskas teollisuus"). Mahdollista onkin, ettei luokitusta ole tarkoituskaan viedä kaikilta osiltaan 4. hierarkiatasolle saakka.
CLUSTERS sisältää huomattavan määrän luokkia, joita ei Suomessa esiinny lainkaan tai niiden pinta-ala ja merkitys on marginaalinen. Suomessa on toisaalta melko vähän luokkia, joita CLUSTERSissa ei esiinny, mutta sen luokkajaotus ei muutoin ole maamme olosuhteita ja kansallisia tarpeita ajatellen paras mahdollinen. Luokitus on erityisesti maatalousmaiden osalta liian hienojakoinen.
YK:n alaisen ECE:n (Economic Commission for Europe) luokitus on nimeltään "ECE Standard Statistical Classification of Land Use" eli se on tehty erityisesti tilastollisia näkökohtia silmällä pitäen. Tarkoituksena on tarjota "alusta", jolle kansalliset aineistot voitaisiin kasata kansainvälistä vertailua ja analyysejä varten. Luokituksessa on pyritty huomioimaan seuraavat neljä käyttöaluetta:
- nykyisen maankäytön kuvaus (tilastointi)
- ihmistoiminnan vaikutus ja tarpeet
- ympäristönsuojelu ja ekologia
- alueiden käyttömahdollisuudet tulevaisuudessa (suunnittelu).
Luokituksen perusteluissa todetaan, ettei se tarjoa kovin hyviä mahdollisuuksia käytön muutosten seurantaan eikä myöskään informaatiota alueen "varaamisesta" tiettyyn käyttöön, jolla voitaisiin seurata ja arvioida esimerkiksi asutuksen leviämistä.
ECE -luokitus on tavallaan kaksivaiheinen: hierarkiatason ensimmäinen porras kuvaa nimenomaan peitteisyyttä ja tasot 2-3 taas käyttöä (paitsi pääluokassa 2, jossa puulajit luokitteluperustana). Luokituksen 3. hierarkiataso on "optimaalinen"; sitä ei siis ole välttämättä tarkoitettu operatiiviseen käyttöön. Luokituksen minimikuviokoko on 0,5 ha, mikä ei kuitenkaan ole vaatimus datan toimittamiselle.
ECE-luokitusta käytetään pohjana mm. OECD:n ja FAO:n maankäyttöä ja ympäristöä koskevassa tiedonkeruussa.
Pohjoismaiden pääministerikokous esitti 1981 Pohjolan ympäristötilastovaliokunnalle (Nordiska utskottet för miljöstatistik) yhteisen Pohjoismaisen alueiden käytön luokituksen valmistelua Pohjoismaiden yhteistyönä. Luokituksen suunnitteli 1981-82 yhteispohjoismainen työryhmä Islanti poislukien; luokitus on ECE-luokituksen pohjoismainen vastine. Pääministerikokous suositteli 1982 luokituksen käyttöönottoa Pohjoismaissa tutkimuskäytössä. Luokitus oli tarkoitettu erityisesti Pohjoismaiden väliseen tietojen vertailuun.
Pohjoismaista alueiden käytön luokitusta ei ole Suomessa käytetty maankäytön tilastoinnissa. Luokitus ei ole muissakaan pohjoismaissa vakiintunut käyttöön. Tutkimuksia Pohjoismaisen alueiden käytön luokituksen käytöstä ja asemasta muissa Pohjoismaissa ei tämän selvityksen aikana tehty. Tilastokeskus valmisteli alustavasti Suomen kansallista maankäyttöluokitusta Pohjoismaisen alueiden käytön luokituksen pohjalta, mutta työ yhdentyi SLICES-projektin tehtäväksi.
Myös Corine on maankäytön ja peitteisyyden sekajärjestelmä kuten kaikki muutkin edellä mainitut nimikkeistöt. Corinen nimikkeistö on kolmiportainen. Ruotsin kansallisia tarpeita varten on suunniteltu lisäluokat 4-6 sisältävä "kansallinen Corine".
Corine muodostetaan kustakin EEA:n jäsenmaasta erillisenä projektina käyttäen kansallisia 1:50 000-1:250 000 mittakaavaisia topografikarttoja sekä satelliittikuvia (SPOT, Landsat). Ilmakuva-aineistoja käytetään satelliittikuvatulkinnan referenssiaineistoina eli luokitusavaimina, joiden avulla satelliittikuvatulkintaa tarkennetaan. Luokitus on melko karkea. Sen pienimmiksi alueyksiköiksi on valittu:
- minimikuvio 25 hehtaaria
- minimileveys (tie, joki) 100 metriä.
Luokituksen minimikuvio 25 hehtaaria merkitsee Suomen pienipiirteisessä luontoympäristössä jo huomattavaa yleistämistä. Aineisto on tarkoitettu käyttöön mittakaavaluokassa 1:100 000 jolloin minimikuvio on 0,5 x 0,5 km, kartalla 0,5 x 0,5 cm. Yleistystä ollaan muuttamassa vielä siihen suuntaan että topografia ei säily, millä heikennetään entisestään aineiston laatua.
Minimikuviokoosta johtuen luokkajärjestelmä on muodostettu siten, että "sekalaisen" käytön alueille on omat luokkansa (samaan tapaan kuin CLUSTERSissa). Erityisesti tämä koskee maatalousalueita ja rakennettuja maita, joissa maankäyttö voi olla hyvinkin pienipiirteistä. Luokkajärjestelmä sisältää kaikkiaan:
1. tasolla 5 luokkaa
2. tasolla 15 luokkaa
3. tasolla 44 luokkaa
Kolmannen tason luokista on 15 sellaisia, joita ei esiinny Suomessa lainkaan. Näiden lisäksi on vielä joitain luokkia, joissa ei Suomessa käytännössä saavuteta edellä mainittua minimikuviokokoa (esimerkiksi 'hedelmäpuuviljelmät', jotka ovat hyvin pienialaisia).
